keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Onnellisena saappaat jalassa


Buffing Pilviparta "Roope"

29.1.2003 - 28.8.2014



Vielä viikko sitten ajattelin seuraavassa blogissa kertoa vietetystä kolmesta kesälomaviikosta. Sitten tuli yllättävä käänne elämässä, kun Pappakoirasta aika jätti ja ajattelin, että tapoihin kuuluu tehdä muistovärssy kuluneesta elämästä ja saavutuksista...

Ei tällainen legenda esittelyjä kaipaa.

En ala siis muistelemaan menneitä kovin pitkälle, vaan ihan muutamia viikkoja taakse päin. Näissä kuvissa vietetään kesälomaa Pohjois-Karjalassa mummin lapsuudenkodissa, jossa päivät kuluivat ulkona perinteisissä marjanpoimintapuuhissa tai metsämaiden rajoihin tutustuessa.

Lopullinen päätös

Roope oli kesän aikana ontuillut epämääräisesti oikeaa etujalkaansa, liikkui välillä ihan kolmijalkaisena. En kuitenkaan ottanut asiaa kovin vakavasti, koska kipuilu tuntui olevan niin hetkellistä, että tunnin kuluttua jalalle saattoi taas varata painoa. Töihin palattua varasin kuitenkin ajan, että mennään tarkistamaan tilanne.
Tähän väliin täytyy todeta, että onpa vaikea soittaa vanhalle koiralle aikaa, kyllä siinä käy kuitenkin jo kaikki kauhuskenaariot läpi mielessään mihin se käynti voi päättyä.

Alkuviikko meni murehtiessa olisiko käynti tosiaan viimeinen, mutta kun koiraa katsoi ei sitä olisi voinut uskoa 11,5-vuotiaaksi. Viimeisen viikon aikana se ei ollut edes ontunut kertaakaan ja haastoi kavereita leikkimään, lenkkeili saman kuin muutkin. (Mikä on siis todella onnellista!)

Vastaanotolle mennessä olin jo sillä asenteella, että haetaan korkeintaan Cartrophen-piikit nivelrikkoon ja tullaan kotiin. Eikä eläinlääkärimmekään koiraa tunnustellessa uskonut siihen, mitä röntgen meille kertoi.
Oikean etujalan ranteesta löytyi selkeitä luusyövän aiheuttamia muutoksia, jotka olivat jo hyvää vauhtia rikkoneet luun pintaa. Aggressiivisena parantumattomana sairautena ratkaisumme oli vähintään yhtä aggressiivinen ja samalla käynnillä Pappakoira nukutettiin ikiuneen. Olisi sen kotiinkin saanut ottaa, mutta kipulääkkeillä ei olisi pitkälle pötkitty, kun elinajanodote oli korkeintaan kuukauden ja jalka olisi saattanut joku kaunis päivä vain murtua alta. Se jos mikä olisi ollut kauhea tapa lähteä!

Niin pahalta kun se tuntuikin nukuttaa niin positiivinen kaveri ikiuneen, oli se ainut ratkaisu jonka Roope ansaitsi (tai mikä tahansa koira ansaitsee)! 

Luopuminen

Kaikkeen "tottuu", jos niin voi sanoa. Kaikista tunteikkain menetys oli ehdottomasti ensimmäisen oman koiran kuolema. Olli oli vaikea jättää eläinlääkärin huoneen lattialle yksin "nukkumaan", josta se toimitettiin tuhkattavaksi. Sitä mietti montako päivää tai viikkoa tapahtuneesta on ja kuinka ikävä se ajatus olikaan, että sinun rakas lemmikkisi poltetaan tuhkaksi, haudataan matojen möngittäväksi maahan.

Vuosi Ollin jälkeen meni Tico ja nyt taas vuotta myöhemmin oli Roopen vuoro. Ei se elämän mitta vaan elämänlaatu!


Kaunis maisema viettää viimeisiä hetkiään

Keljonmäellä Enossa

Tällaisena haluan Pappakoiran muistaa, aina iloisena, valmiina leikkiin!

Loppuun asti jaksoi Roope pyörähtää bravuurinsa 360 astetta ympäri

Antti piti pappakoiran loppuun asti virkeänä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti